Annina Mannila

Paluu

Moni päiväkirjaa kirjoittava on varmasti yllättynyt palatessaan vanhoihin muistiinpanoihinsa.

Mielikuvat tapahtumista ovat ajan kuluessa alkaneet elää omaa elämäänsä eivätkä enää vastaa

tuoreeltaan muistiin merkittyä.

Koemme muistimme ja minuutemme suhteellisen vakaiksi, mutta oikeastaan muistikuvat ovat

varsin hataralla pohjalla. Nykykäsityksen mukaan muistot koostetaan muistellessa aina uudelleen –

joka kerta vähän toisin kuin aiemmin. Ristiriitaista kyllä, mitä enemmän muistelemme, sitä

kauemmas ajaudumme alkuperäisestä muistosta.

Näyttelyni käsittelee muistin oikkuja erilaisille materiaaleille vedostettujen ja projisoitujen

valokuvien, videon ja installaation keinoin. Muisti näyttäytyy teoksissa häilyvänä: muistot katoavat,

muuttuvat ajan myötä, sekoittuvat toisiin muistoihin ja toisten ihmisten kertomuksiin siitä, mitä on

tapahtunut. Teosten materiaaleina on käytetty muun muassa vettä, lasia ja läpikuultavaa verhoa.

Teoskokonaisuus pohjaa kesäpaikassani yli kymmenen vuoden aikana ottamiini henkilökohtaisiin,

dokumentaarisiin valokuviin, mutta dokumentaarisuus ei suinkaan ankkuroi kuvia totuuteen

menneistä tapahtumista.

Irrallinen otos on kuin musteläiskätestin kuva, jolle annettu merkitys kertoo vähintään yhtä paljon

tulkitsijasta ja tulkintakontekstista kuin siitä, mitä menneisyydessä tapahtui. Valokuvan ottamista ja

tulkintaa ”muistona” ohjaavat myös valokuvallisen kerronnan konventiot, se miten tiettyjä tilanteita

tai aiheita on totuttu kuvaamaan.

Toiset muistot haihtuvat, vaikka kuinka yritämme pitää niistä kiinni, kun taas toiset palaavat

piinallisesti mieleen yhä uudestaan ja uudestaan. Muisti ei toimi tahtomme mukaan. Kirjailija John

Irvingin sanoin: ”Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut.”