Kristiina Lehtonen

Mielestäni kuvani puhuvat paremmin kuin minä, joten yleensä jätän sen homman niille, mutta jos nyt tähän näyttelyn esittelyyn jotakin sanoisin tekniikasta ja sisällöstä.

Metalligrafiikan tekniikka kolahti minulle heti ensi kokeilusta. Työtä tehdessäni en näe valmista vedosta mielessäni vaan suoritan vain tekniikkaa vaihe kerrallaan. Työn vihdoin valmistuessa on kuin lahjan saisi. Silloin vasta itsekin näen millainen kuvasta oikein tuli ja se on minulle suuri osa metalligrafiikan viehätystä.

Viivasyövytys, akvatinta ja pehmeäpohja ovat eniten käyttämäni tekniikat. Työstän yleensä 1-3 laattaa, joilla saan tarvitsemani värit ja sävyt teokseen. Enempää laattoja en jaksa kerralla vedostaa, ja olen jo muutenkin isommissa sarjoissa käyttänyt taidevedostajaa, jotta itse ehtisin tehdä enemmän tauluja. Käyttämäni tekniikka ja tyylini on yksityiskohdista johtuen niin hidasta, että odotettavissa oleva elinaikani (30-40 v?) tuskin enää riittää kaikkien nykyistenkään pöytälaatikkoideoiden näkyväksi tekemiseen. Mutta teen niin paljon kuin ehdin.

Yleisin kommentti tauluistani on ollut, että niistä tulee hyvälle tuulelle. Joskus näyttelyissäni olen kuullut ihmisten puhuvan, että ”näiden tekijän täytyy olla aivan ihana ihminen”. Tämä huvittaa (tai itkettää?) suuresti läheisiäni, jotka tietävät millainen villisika oikeasti olen. Minä vain teen sitä mitä ”tulee”, vähän niin kuin vadelma. Marjat ovat kyllä oikein kelvollisia, mutta itse puska on piikkinen ränkylä. Olen oikeasti peruspessimistinen murehtija enkä tätä maailmaa jaksaisi ollenkaan selvin päin ilman Jumalaa. Ehkä siksi minulta syntyykin vastapainoksi hilpeitä kuvia, joissa kuvaan maailmaa sellaisena kuin sen mielestäni pitäisi olla: iloinen, kaunis, levollinen ja turvallinen paikka. Kuvani ovat siis omalla kierolla tavallaan protesti, vastalause kaikelle pimeälle ja järjettömälle pahalle maailmassa.

Tahdon siis nyt teillekin sanoa: unohtakaa tekin kaikki murheet hetkeksi ja nauttikaa näyttelystä!

T: Kristiina Lehtonen