Juha-Pekka Pohjalainen

Kaukaisena lähtökohtana tilateokselleni on taidehistoriassa esiintyvä vanitas-teema, jota olen halunnut käsitellä nykyaikaan lähentyvän symboliikan kautta; elämän ja sen katoamiseen liittyvän näennäisen turhuuden tiedostaminen tuskin lienee vierasta kuluvalla vuosituhannellakaan.

Ihmisen olemassaolo on sidottu ulkopuoliseen maailmaan, vuorovaikutukseen joka määrää yksilön aseman kokonaisuuden osana. Tälle ajalle tyypillinen ominaispiirre, informaation kokoamisen, tallentamisen ja levittämisen mekanismien loputtomalta vaikuttava kasvu antaa sille ominaisen leiman; edes syntymää edeltävässä tilassa emme ole havainnoinnin ja vaikuttamisen ulkopuolella.

Syntymä ja kuolema ovat meidän aikakaudellamme vieraita ja laitostettuja elementtejä, tapahtumia jotka rajoittavat elämisen prosessin ääripäitä (myös niihin nivoutuvat ajanjaksot, kuten lapsuus ja vanhuus vaikuttavat lyhenevän jatkuvasti keskimääräisen eliniän pidentyessä), ja halutaan pyyhkiä tietoisuudesta. Aika on haltuun ottamista ja utopiaa omistamista; omistamisesta kilpaileminen on tapa luoda illuusio ajan hallitsemisesta.