Harmaata – Kirsi Jaakkola

Tavallinen päivä. Tiskaamista, tavaroiden etsimistä, päivän lehden lukemista, pyykkäystä, ruoanlaittoa, uutisia, halauksia, hyvänäpitoa, nukkumista ja köllöttelyä. Kotona. Kaikessa rauhassa. Tavallista ja yksinkertaista. Välissä työtä, harjoituksia, ystäviä, hymyjä, huolia ja itkua, intohimoa, television tuijotusta, imurointia ja rakkaudentunnustuksia. Mitä milloinkin. Arkista ja harmaata. Ja jotenkin samalla niin tavoiteltavaa.

Pidän harmaan huomaamattomuudesta ja nöyryydestä. Maalatessa se mukautuu, mutta ei päästä todellakaan helpolla. Kätkiessään sisäänsä kaiken värillisen potentiaalisuuden, se antaa samalla tilaa ympäristölleen loistaa vastakohtaisuudessaan, mutta on myös herkkä kaikille ympäröiville muutoksille ja vaikutuksille. Harmaassa kiehtoo sen selittämättömyys. Minulle harmaa ei välttämättä ole harmaata kenellekään muulle.

Yhdistän tietoisesti arkisuuden ja harmauden. Niissä on minulle samalla jotakin loisteliasta ja vaalimisen arvoista. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan glorifioida arkea, sillä se on monille liian usein kestämättömän vaikeaa ja monella tapaa ylitsepääsemätöntä. Arki kuin harmaakin on kaikille omansa. Minulle se on kuin maalaaminen, hengittämistä. Järjissäänpysymisen välttämättömyys.