KANANLIHALLA – Anne Järvi, Emmi Kallio, Jenni Karhapää, Niina Kiiveri, Anna Pekkala ja Ismo Torvinen

Kananlihalla voi olla monesta syystä: kylmyys, jännitys, kuume, pelko ja ihastus aiheuttavat saman fyysisen reaktion. Kauhun kananliha syntyy odotuksesta, kun epäilee jotain hirveää tapahtuvan. Kauhu on turvallisuuden tunteen menetystä ja tutun muuttumista oudon vieraaksi. Se on säikähdyksiä ja lapsuudesta saakka mukana roikkuneita pelkoja, joita ei saa selitettyä pois.

Kananlihalla-näyttely keskittyy arjen kauhuihin, pieniin henkilökohtaisiin kokemuksiin ja yhteisöllisiin pelkoihin, sillä ne ovat meistä kiinnostavampia kuin ämpärillinen verta. Kauhu kietoo meidät kiemurtelevaan tunteeseen, peittää alleen ja lukitsee sisäänsä. Iho menee kananlihalle.

Kananlihalla-näyttelyn taiteilijat ovat Anne Järvi, Emmi Kallio, Jenni Karhapää, Niina Kiiveri, Anna Pekkala ja Ismo Torvinen.

Anne Järvi pohtii teoskokonaisuudessaan vahtimista ja vartioimista. Meitä vahditaan jatkuvasti. Usein annamme siihen itse luvan tai ainakin tiedostamme ja siedämme sen. Se on osa nykyisyyttä. Seuraamisen ja vahtimisen helppous voi kuitenkin johtaa tilanteisiin, joissa kannoillamme on joku silloinkin kun emme sitä halua tai tiedä.

Emmi Kallio tuntee kauhua kehon vääjäämättömän vanhenemisen ja kuoleman edessä. Hänen maalauksensa ovat epätoivoinen yritys estetisoida vartalon tuhoutumista ja löytää siitä vastaavaa rappioromantiikkaa kuin autiotalojen hiljaisesta kuolemasta.

Jenni Karhapään maalauksissa maailmanlopun jälkeiset maisemat hehkuvat säteilyn värittäminä ja mutanttieläimet ovat valloittaneet autioituneet lähiöt.

Niina Kiiverin suurin pelko on, että maailma hukkuu valtavaan glitterpyörteeseen. Teoksissaan hän yrittää antaa muodon peloille, joita on ollut ja joita vielä on.

Anna Pekkala tutkii teoksessaan luovuttamisen eri tasoja, itsesäälissä rypemisestä tuskaiseen olemassaolon kyseenalaistamiseen. “Minä meen arkkuun makaamaan” -sutkautus ulahtaa, kun martyrismi puskee esiin hankaluuksien ilmetessä. Entä todellinen luovuttaminen, jonka kanssa huumorilla ei ole mitään tekemistä? Sängyn muutos lepopaikasta alustaksi, jossa käydään läpi odotukset, vääjäämättömät tapahtumat, huolet ja pelot juurta jaksaen.

Ismo Torvisen suurin pelko on keinoälyjen yksipuoleinen kehittyminen. Pelkoa vastaan voi vain taistella kehittämällä toisenlaisia koneellisia kokijoita. Torvisen teoksen aiheena on home, kotien hiljainen kauhu. Jossain eristeissä ja ja katon rajassa, lattialistojen alla elää tungetteleva eliö, joka mässäilee kuolemalla. Kun se on tarpeeksi kasvanut, se syöksee miljardeja pieniä itiöitään ilmaan ja saastuttaa kaiken – huonekalut, ruuan, eläimet ja ihmiset.