KAUNIS ON KATSOJAN SILMÄSSÄ mut ainoostas, jos syynää asijoit sil sortil

Tämän näyttelyn kuvat eivät ole maalauksia. Ne ovat valokuvia. Vieläpä puhtaita, manipuloimattomia dokumenttivalokuvia. Tekisi mieleni sanoa, että vanhan, hyvän ajan kuvajournalismin tapaan.

Toivottavasti et ole pettynyt. Meillä kun dokumenttikuvaa ei pidetä taiteena, eivät ihmiset seinälleen sellaisia hanki. Muualla maailmaa on toisin.

Se on yksi syy, miksi olen tämän näyttelyn tehnyt ja siitä kertovan kirjan kuvannut. Nämä kuvat nimittäin ”näyttävät” taiteelta. On toinenkin syy. Se vaatii hieman pitempää selitystä.

Olen tehnyt lähes puolen vuosisadan mittaisen työpäivän suomalaisen lehdistön palveluksessa. Opetellessani ammattiani jouduin käymään läpi niin sanotun pitkän linjan, koska muuta koulutusta ei ollut saatavilla. Ehkä juuri siitä syystä olen arvostanut työtäni ja kutsunut sitä kuvajournalismiksi. Mielestäni kuva on journalismia siinä kuin tekstikin. Ainakin hyvä kuva.

Hyvältä kuvalta olen aina edellyttänyt – sisällön ja sanoman lisäksi – taitavaa valon käyttöä, loppuun vietyä tekniikkaa ja hyvin hallittua pinnanjakoa.

Pinnanjako, kompositioksi kutsuttu, jää hyvissä lehtikuvissa lukijalta ehkä huomaamatta. Se peittyy kuvatun tilanteen ja tapahtuman alle. Mutta kyllä se sieltä löytyy, kun vaivautuu vähän ”raaputtamaan”.

Tämän näyttelyn kuvissa pinnanjako on – värin käytön lisäksi – selkeästi päällimmäisenä. Kuvat ”näyttävät” toisenlaisilta kuin aikaisemmat työni, mutta eivät itse asiassa poikkea niistä laisinkaan.

Eli lainatakseni suuta suurempaa ja ystäväni akateemikko Kain Tapperin sanoja: ”Seppo, ihan selvää pässinlihaa nämäkin, elä yhtään häppee esittää.”

Tämä kokoelma on syntynyt Kainin ja muutamien muiden taiteilijaystävieni rohkaisemana. Sellaisten ihan oikeiden taiteilijoiden.

Katsonkin olevani vain osasyyllinen nyt tekemääni, Porista vain kymmenisen kilometriä pohjoiseen työstämääni.