LUONTOJA – NÄKEMÄNSÄ MUKAAN KUVAILTUJA, Luontoja-työryhmä

Matkakirjassaan Suomen maisemia I. K. Inha kuvailee Kolivaaran huipulta avautuvia näkymiä. Sieltä käsin hän näki koko eteläisen Pielisen saarineen, kaakossa avautui ”vaikuttavassa lyhennyksessä Pielisen yhä etenevä rantaviiva” ja siitä kohoavat vaarat, pohjoisessa pisti esiin Kolinniemi kumpuineen ja niemineen, kun taas etelässä – maan puolella – näköaloja hallitsi Kolinkylän viljelysaukea. Talot olivat etäällä toisistaan, viljelykset pieniä eikä maantietä näkynyt maisemaa puhkomassa.

Valokuvat olivat aikoinaan kuvituskuvina harvinaista, siksi kirjan alaotsikko, ”näkemänsä mukaan kuvaillut”, kertoo olennaisen. Vuonna 1909 ilmestyneessä ensipainoksessa on nimittäin yksi ainoa valokuva, etulehdellä tykkyluminen metsämaisema ”Saloilla”. Niinpä Inha joutuu maalailemaan maisemat sanoillaan näkyviksi lukijoille. Inha tuli kuitenkin myöhemmin tunnetuksi juuri maisemakuvistaan, kun kuvien käyttö kirjoissa yleistyi.
Inhan maisemat puhuttelevatkin yhä historiallisina ajankuvina siinä missä nykytaiteilija uusmaterialistisine representaatioanalyyseineen lähtee itse näihin paikkoihin, maan kamaralle kokemaan ja katsomaan lähietäisyydeltä miltä luonto tuoksuu, näyttää ja tuntuu – joskus jopa mikroskooppisen läheltä.
Ihmisen luomista mittakaavoista on tullut kriittisen tarkastelun kohteita, kun olemme ymmärtäneet meidän toimintamme muuttaneen luontoa peruuttamattomasti. Kuvataiteilija Robert Smithsonille (1938–1973) mittakaavaan perustuva maailma tarkoitti epävarmuutta. Hänen mukaansa esineen koko määrittelee objektin, mutta mittakaava määrittelee taiteen. Halkeamaa seinässä voidaan kutsua Grand Canyoniksi, jos sitä tarkastellaan mittakaavan eikä koon termien mukaan.

Hannele Kumpulaisen teokset näyttävät, että kahvikupin reunan hentoinen, aamukahvin tahra voi olla yhtä ylevä tai kaunis kuin mikä tahansa maisemakuvaus olipa se toteutettu sanoin tai kuvin. Nämä pienoismosaiikkimaisemat avautuvatkin juuri mittasuhteitten kautta, jos niitä malttaa katsoa tarkkaavaisesti ja riittävän läheltä. Samalla tavoin, mittakaavan mukaan tarkasteltuna, Pia Männikön maisemat näyttävät kauempaa ensin maankamaralta, kun taas lähempää katsoessa ne muuttuvat nahaksi, ihoksi – kamaraksi, joka suojaa kaikkia eläviä olentoja.

Pitkien prosessien aikana tapahtuu jatkuvasti muutoksia, ja ne saavat vapaasti kirjautua teoksiin. Kyse on painotusten vaihteluista, kuten näyttelyn koolle kutsunut kuvataiteilija Miika Nyyssönen asian ilmaisee. Kronologisuuden sijaan hänen työprosessinsa ratkaisut ovat pikemminkin sommitteluun perustuvia.
Luonto ja maisema eivät ole nykytaiteilijalle kulisseja, kuten ne olivat Inhalle ja hänen aikalaisilleen. Iisa Maaranen kirjoittaa, että maalauksissa löydämme itsemme yhä uudelleen ulkopuolisina luonnosta. ”Tuntuu kuin luonto katoaisi meiltä. Läsnä on jokin este, joka pakottaa huomiomme aina jonnekin muualle”, Maaranen jatkaa.

Luonto ja maisema eivät enää odota valloittajaansa, vaan ne ovat kaikkialla läsnä myös taiteen kokemisessa ja luomisen prosesseissa. Sara Orava kertoo maalaustensa maisemien olevan kuviteltuja, mutta niissä on mukana yhdistelmä muistin maisemista. Orava sai tänä koronakeväänä levähdystauon ja sen myötä aikaa olla pimeydessä mökillä. ”Pimeydessä ei ensin nähnyt mitään, mutta vähitellen muodot alkoivat tulla esiin kerros kerrokselta”, Orava kertoo kokemuksestaan.

Taiteessa meillä kaikilla on vapaus ja valta kokea asiat muuttuneena, uudessa valossa. Myös lohduttavina ja – yllättävää kyllä – kauniina. Kauneus voikin piillä juuri tämän näyttelyn teosten näkökulmien moninaisuudessa. ”Maisema on se, missä kaikki on. Se on elämisen rakenne, elämän tausta ja lavaste”, kuten Inka-Maaria Jurvanen asian tiivistää.

Petri Kaverma
Kuvataiteilija, tutkija, yliopistonlehtori