OSTAKAA MAKKARAA – Hanna-Riikka Heikkilä

Lempeä huumori muistuttaa lorua

On lintuja, makkaroita, puita ja oravia. Sieniäkin on ja banaaneita. Hanna-Riikka Heikkilän
maalausten aiheet ovat konkreettisia ja tunnistettavia. Teokset ovat hyväntuulisia tai melankolisia.
Olennaista on, että ne eivät naura kovaa, eivätkä itke suureen ääneen.
Ne kulkevat pohjoisen temperamentin tunneskaalaa ja luottavat hienovireisiin vihjeisiin ja
huomioihin. Teoksissa on tyyneyttä. Ne ovat pysähtyneiden hetkien taidetta, levollisia ja levolle kutsuvia.
Maalausten perusvire on syvästi inhimillinen. Niiden pehmeä ekspressionismi on herkkää ja kepeää.
Osassa maalauksia on sisään leivottua levottomuutta ja ahdistavia pohjajuonteita, jotka luovat kuviin sisällöllisiä jännitteitä. Tällöinkin niitä leimaa pitkälti absurdi huumori.
Heikkilä luo taiten outoja mielleyhtymiä, hassuja rinnastuksia sekä rikkoo kuva-alan sommittelua leikkisästi.
Vaaleanpunainen väri on yhdistetty Heikkilän teoksiin aina. Hänen vaaleanpunainen
ekspressionisminsa ei ole kuitenkaan yksiväristä. Synkät tummat sävyt elävät vaaleanpunaisen rinnalla miltei yhtä vahvoina.
Esittävät aiheet eivät perustu todellisuuden jäljentämiseen. Ne ovat surrealismia hipovia kuvia alitajunnasta. Niiden sisällä elävät kertomukset ovat katsojan kertomia.
Heikkilä ei itse rakenna maalauksiinsa tarinoita, mutta piirrosjäljessä on yhteneväisyyksiä suomalaiseen nykysarjakuvaan.
Vaikka hänen maalauksissaan on sadun elementtejä, ne muistuttavat enemmän runoja tai loruja. Ne polveilevat hauskasti, mutta kiertyvät lopulta yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jonka olennaisia asioita on viivan rytmi ja värien sointi.

Heikkilä piirtää siveltimellä. Viiva on näennäisen haparoivaa. Se etsii reittiä ja seikkailee teoksen pinnalla välillä ohuena lankana, välillä paksuna kuin naru. Hän maalaa elävää viivaa suurpiirteisien muotojen, leveiden siveltimenvetojen ja selkeiden väripintojen päälle. Näin hän nostaa abstraktia värimaalausta muistuttavasta pohjasta esiin tunnistettavia elementtejä.
Viiva on maalausten esittävin elementti.
Heikkilä on maalannut perinteisesti melko kaksiulotteisesti. Teokset pelaavat jännitteisellä
sommittelulla ja ovelasti rikotuilla väriharmonioilla mutta ovat harvoin kolmiulotteisia. Nyt
kuitenkin kuvien pintaan on uutena jälkenä tullut spraymaalaus.

Piirrettyään viivaa Heikkilä peittää jälleen, osa piirroksesta katoaa spraylla tai siveltimellä maalatun pinnan alle.
Heikkilä käyttää erikokoisia maalauspohjia. Pikkuriikkiset pohjat soveltuvat aivan pienten
yksityiskohtien kuvaamiseen, suurikokoisiin levyihin mahtuu kokonainen maailma. Hänen pienet teoksensa ovat usein kuin arvoituksia: aihe on kätkeytynyt kuvan reunojen ulkopuolelle ja katsojaa jekutetaan keksimään se.
Heikkilän maalausten parissa viihtyy mielikseen. Niiden kohdalla ei tarvitse ottaa paineita siitä ymmärtääkö sisältöjä, saako kiinni käsitteellisestä kontekstista tai löytääkö teoksista
taidehistoriallisia viitteitä. On paljon mukavampaa koettaa rakentaa tarinaa lemmentyötä tekevien lintujen tai makkaravyyhdin ympärille.

Veikko Halmetoja

Kuvataidekriitikko

Taiteilijapuheenvuoro tiistaina 03.09. kello 17-18.