So far – Kari Eloranta

Tämä näyttely on eräänlainen summaus, mutta ei retrospektiivi. Kuvia viime vuosien keikoilta niin autiomaan avaruuteen, viidakon täyteläiseen umpioon, kuin joutomaille, joita mitkään sanat eivät tunnu tavoittavan. Matkoihin meidän etuoikeutetun elämämme kääntöpuolelle, muutamiin maailman koetelluimmista kolkista, ihmisyyden pohjamutiin. Mutta myös paikkoihin, joissa niin henki, kuin ajatuskin on tuntunut taas kulkevan vapaasti, kun elintason sälä on häipynyt. Jumalanhylkäämiin tai median unohtamiin, miten vain, mutta ihmisyyden arkeologia on näissä osoitteissa ollut mitä antoisinta.

Nämä matkat ovat olleet etsiskelyä ja haparointia, toisenlaisen todellisuuden hahmottamista, ennakkoaavistusten riisumista, ihmettelyä. Usein luovimista korruption katveessa ja mielivaltaisten sääntöjen sumpussa. Toisinaan kameran piilottamista ja samanaikaista visuaalisen kaaoksen jäsentämistä, niin että ruuduille piirtyisi jotain oleellista. Harvoin heti alkuun kiihkeän tavoitteellista kuvaamista, mutta tilanteen edetessä heittäytymistä yhteen ja ainoaan todellisuuteen, mukaan imeytymistä.

Keskeistä on ihmisen osa tässä maailmassa. Miten elää, kun elämisen edellytyksiä ei näennäisesti ole? Kun köyhyys ja tuho ympäröi, niin missä on ihmisen raja? Kun hiekkadyyni tai koltaanikaivos syö pellot tai kun tarjolla on vain myrkyllisen laivan purkamista, niin mitä ihminen tekee? Entä kun kaikki muu on varastettu, mutta koko kamara alla on kultaa, niin onko onni jäljellä? Sota ei enää minua kiehdo väreillään, kranaattitulituksen geometria sammuu pian, mutta pahuus jää väreilemään mieleen pitkäksi aikaa. Ja toivo kuristamaan. Miten välittää kaukainen todellisuus kuvin?

Kuvista jotkut ovat reportaaseista. Toiset ovat taas alkuun olleet satunnaisia havaintoja, päähänpistoja, jotka ovat vasta myöhemmin paljastaneet symbolejaan ja kiinnittyneet muiden kuvien kenttään. Tässä tilassa valinnat ja rytmi ovat jälleen erilaiset, uusien assosiaatioiden varassa. Ja päivän kuvien väleihin on kenties hiipinyt myös muutama ”unikuva”. Heittolaukaus, joka on kieppunut radallaan, muuntunut tahtonsa mukaan ja jäänyt väreilemään jonnekin dokumentin tuolle puolen.