TÄYSI HILJAISUUS – Janne Laine

Janne Laineen teokset ovat matka aineettomaan

Janne Laine (s.1970) on tamperelainen taidegraafikko. Hänen pääasiallinen tekniikkansa heliogravyyri, jossa kuva valotetaan kuparilevylle. Tämän jälkeen syövytetään ja sitä voidaan työstää eteenpäin. Lähtökohtana on valokuva, mutta teosten pelkistetty ilmaisu syntyy kerroksittain.

Aiheen valinta, sen kuvaaminen, laatan työstäminen ja lopulta vedostaminen ovat kaikki tärkeitä vaiheita lopputuloksen onnistumiselle.

Laine hallitsee perinteiset metalligrafiikan menetelmät hyvin, mutta ei sorru tekniseen kikkailuun. Hän työstää kuparia äärimmäisen hillitysti, lähinnä jo syövytettyä laattaa kiillottaen. Monogromaattiset väripinnat hän luo akvatintalla. Itse kuviin hän lisää väriä äärimmäisen harvoin. Väri teoksissa läsnä erillisenä elementtinä, jos sitä lainkaan on.

Teoksissa toistuu kaksi erilaista aihepiiriä: maisema ja ihminen, kumpikin pelkistettynä ja visuaalisesti samanhenkisenä. Niiden asema Laineen tuotannossa on tasavahva ja toisiaan täydentävä.

Ihmiset ja ihmissuhteet

Laine havainnollistaa teoksissaan ihmisten taipumussta luoda verkostoja, muodostaa pareja ja ryhmiä. Hän käyttää kuvissaan malleja, jotka hän itse valokuvaa.

Hän pelkistää ja tyylittelee kuvia, mutta jättää ihmiset itsensä näköisiksi. Välillä hän häivyttää personnallisuuden asetelmallisuuden, joka tuo mieleen passikuvien tarkat kriteerit. Ihmisistä muodostuu esimerkkejä, joihin jokainen voi samaistua, jotka jokainen voi tuntea osansa omaa ihmissuhdeverkostoaan.

Pariskuntia kuvatessaan hän on antanut enemmän tilaa kuvattavilleen. Hän kuvaa oikeita pareja: kuvat ovat lavastettuja, mutta niiden ihmiset ja ihmissuhteet ovat aitoja.

Useissa isommissa teoskokonaisuuksissa Laine on käsitellyt seksuaalivähemmistöjä ja yhteiskunnan tarvetta lokeroida ja määritellä ihmiset heidän seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Hän haastaa katsojan välillä samaistumaan kuviin, välillä kokemaan itsensä ulkopuoliseksi.

Mustavalkoisten vedosten rinnalla hän on käyttänyt yksivärisiä pintoja. Värit eivät kuitenkaan koskaanole teoksissa vain koristeena. Vaikka niillä on oma esteettinen merkityksensä, ne tulevat perustelluiksi nimenomaan symbolisen tasonsa kautta. Sateenkaarilippu, liturgiset värit tai väriympyrä rinnastuvat kasvoihin, suudelmiin tai ihmisten keskinäisiin suhteisiin.

Aineeton maisema

Laine on käyttänyt kameraa myös vahvasti pelkistettynä maisemia luodessaan. Aiheet ovat löytyneet matkoilla esimerkiksi Islannissa, Etelä-Afrikassa, New Yorkissa ja Kiinassa.

Hän tarttuu maisemiin, joissa on vahva jännite, mutta luottaa silti yksinkertaisiin elementteihin. Katulamppujen rivi tai luminen maisema riittävät hänelle perusteeksi kuvan tekemiseen.

Usein toistuu maisema, jossa maa, vesi ja ilma yhdistyvät peittäväksi kevyeksi massaksi. Näitä vesihöyryisiä paikkoja Laine on löytänyt eri puolilta maailmaa. Ne toistuvat hyvin samankaltaisina, mutta pienet erot luovat kuviin kuitenkin erilaisen tunnelman.

Lämpimän punertavan sävyn käyttäminen mustan rinnalla antaa Afrikka-aiheisiin kuviin vahvan vaikutelman maaston värikkylläisyydestä, kun taas Islanti-aiheisissa teoksissa pelkkä musta näyttää jäätikön ja kallioiden peittämän maan juuri sellaisena kuin sen on aina kuvitellut.

Laine on pohjimmiltaan romantikko, joka etsii ja luo tunnelmia. Hänen teoksisaan on sekä dramaattisia muotoja että täydellisen hiljaisia hetkiä. Kuva syntyy enemmän mielentilasta kuin kertomisen tarpeesta. Maisema merkitsee hänelle alkukuvaa.

Aika ennen ihmisen luomaa todellisuutta elää vahvana luontoelämyksissä, joita Laine välittää teoksisaan. Tehdessään esteettisiä valintoja kuvattavista kohteistaan hän tuo ihmisen kuviin näkijänä ja kokijana. Kauneutta ei ole ilman katsojaa.

Teksti:

Veikko Halmetoja, Kuvataidekriitikko